Moikka.
En ole muutamaan vuoteen kirjoittanut blogia, vaikka koko ajan samalla on ollut halu siihen. Jotenkin en vain ole saanut aikaiseksi. Aiemmin, kun olen kirjoittanut, ihmiset on varmaan ajatelleet, että pidän itseäni jotenkin suurenmoisena tai erityisen upeana, kun olen puhunut siitä, kuinka uskon Jumalalla olevan mahtava kutsu mun elämälle. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole. Uskon siis, että Jumalalla on mahtava kutsu mulle, mutta uskon että Jumalalla on oiekasti mahtava kutsu meille kaikille. Useimmat vaan, varsinkin täällä Suomessa, ajattelevat itsestään niin huonoja asioita, että jo sekin estää meitä kasvamaan sille todelliselle paikalle, jonka Jumala on meille tehnyt.
Syy, miks nyt kirjoitan, liittyy osittain tähän aiheeseen ja osittain ei. Haluan puhua yksinäisyydestä. Varmasti jokainen on joskus tuntenut jonkinlaista yksinäisyyttä, vaikka oliskin kaikista introvertein suomalainen. Jumala on luonut meidät yhteyteen ja yks meidän syvimpiä tarpeita onkin olla yhteydessä muihin. Ollakseen terve ihminen tarvitsee muiden läheisyyttä ja myös fyysistä kosketusta. Olen jopa kuullut, että jossain orpokodeissa Valko-Venäjällä pienet vauvat ihan oikeasti sairastuu, kun eivät saa sitä tarvitsemaansa fyysistä kosketusta.
Raamatussa Sananlaskuissa sanotaan englanniksi, että "hope deferred makes the heart sick", eli täyttymätön toivo tekee sydämen sairaaksi. Ja tästä haluan nyt kirjoittaa. Jumala on luonut meidät jokaisen ja asettanut joka ikiseen meistä tiettyjä kaipuita ja tarpeita. Maailma kun ei ole täydellinen, niin meillä on erilaisia tarpeita, jotka ei ole tulleet täytetyiksi.
Itse olen ollut, niin kauan kuin muistan, yksinäinen. Yksinäinen sillä tavalla, että oikeasti sattuu sydämeen ajatella sitä. En syytä tästä ketään ja haluaisin asioiden kovasti muuttuvan, mutten vain tiedä mitä sille pitäisi tehdä enkä osaa. Mulla on jonkin verran kavereita, mutta suurimman ajan jokaisesta viikosta vietän täysin yksin, ellen ole töissä. Tykkään hirveästi työkavereistani myös, mikä on todella kiva juttu. Pystytään nauramaan ja juttelemaan kaikenlaisista asioista, mikä on mun mielestä tosi tärkeää. Kuitenkin, kun tulen kotiin, olen koko loppupäivän yksin. Lähes koko viikonlopun olen yksin. Ensi viikolla mulla on vain 3 työvuoroa (olen osa-aikaisessa työssä) ja todennäköisesti lopun ajan olen yksin. Näin on ollut lähes aina.
Ala-asteella mulla oli yksi kaveri, joka sitten yläasteelle mentyämme tutustui muihinkin, joiden kanssa minäkin sitten vietin koulussa aikaa, mutta he eivät pitäneet minusta enkä minä heistä. Nuorena aikuisena ennen uskoon tuloa kävin lähes joka viikko vähintään kerran silloisessa ravintola Metropolissa ryyppäämässä ja kävelin kotiin aina kännissä. Yksin. Kun tulin uskoon, tutustuin seurakunnan nuorten porukkaan ja jonkin verran vietin aikaa heidän kanssaan myös nuorten iltojen ulkopuolella, mutta jotenkin aina ajattelin, etten sovi porukkaan eikä varmaan kukaan edes tykkää musta, joten olin vähän ulkopuolinen. En tiedä kokiko kukaan muu näin, mutta tämä oli mun näkökulma. En osannut päästää ihmisiä lähelleni enkä olla ystävä muille.
Samat tunteet jatkuu edelleen. Tunnen paljon ihmisiä, mutta en osaa tutustua uusiin, en vaan jotenkin tiedä miten se tapahtuu. Nyt kun on aikuinen, se tuntuu jotenkin ihan kamalan vaikealta. Suurimmalla osalla ihmisistä on jo jos ei nyt lapsia niin vähintään ovat naimisissa, mikä on siis todella hyvä juttu, mutta samalla se tarkoittaa sitä, että heillä on paljon muutakin tekemistä, eikä aikaa uusille tuttavuuksille välttämättä ole. Pari kaveria mulla on, joiden kanssa käydään lenkillä tai jossain kahvilla tms toisinaan. Kuitenkin sisimmässä on jatkuvasti tämä raastava yksinäisyys. Se kohta, jonka Jumala on tarkoittanut täytetyksi toisten seuralla, yhdessä vietetyllä ajalla ja jakamalla elämää tutustuen toisiin, on aivan tyhjä ja mun sydämeen sattuu.
Se on niin hassua, kun toisaalta on oikeasti hirveen onnellinen monista asioista ja samaan aikaan sattuu niin paljon, ettei tiedä miten päin olisi. Miten sen tunteen saa pois, kuinka sen yksinäisyyden tunteen saa täytettyä läheisyydellä ja rakkaudella? Enkä tarkoita sitä, että nyt yhtäkkiä pitäisi rakastua johonkin, vaan ihan sellaista jaettua ystävän rakkautta, jossa kumpikin tuntee itsensä tärkeäksi ja kuulluksi ja saa sekä antaa että ottaa vastaan jotain.
Aiemmin, kun olin yhdellä lähetysjärjestön keskuksella Suomessa muutaman vuoden ajan (en nyt mainitse paikkaa nimeltä, vaikka minut tuntevat tietävätkin), tunsin aina olevani se, joka tukee ja auttaa muita ja jonkinlaista täyteyttä siitä sainkin. Tuntui, että suuri osa ihmisistä pelkäsi mun voimakkaita reaktioita eikä halunneet oikeasti viettää aikaa kanssani. Voi olla, että muut myös tunsivat olevansa minulle se, joka tuki ja auttoi minua, en tiedä, koska emme ole enää tekemisissä ollenkaan. Keskukselta lähdön jälkeen olen tuntenut itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen elämässäni. Ei ole ketään, jonka kanssa jakaa päivittäisiä asioita, ei ketään, jonka kanssa muistella jotain aiempaa hauskaa tapahtumaa eikä ketään jonka kanssa mennä ja kokea asioita ja paikkoja. Ei ketään jakamaan elämän seikkailua kanssani.
Miten tämmöisestä pääsee eteenpäin? Miten ihminen, joka ei osaa tutustua muihin, kuin "pakosta" (esim töissä), voi saada oikeita ystäviä. Miten ylipäätään tutustutaan ihmisiin ja missä. Olen jossain määrin ujo, vaikkei jonkut minua tuntevat sitä uskoisikaan. Juuri juttelin erään vanhemman naisen kanssa lyhyesti (kun hän tuli minulle juttelemaan) ja hän kertoi myös taistelleensa saman asian kanssa joskus. Hän mietti, että muut saattavat nähdä kaltaisemme ihmiset jollain tapaa ylimielisinä, vaikka tosi asia on se, ettemme vaan yksinkertaisesti uskalla mennä juttelemaan heidän kanssaan. En ole ylimielinen, mutta pelkään mennä puhumaan ihmisille, pelkään, että teen itsestäni ihan tollon heidän silmissään, kun jäädyn tai en saa sanaa ulos suustani yrittäessäni sönköttää jotain.
Koen olevani muille kauhea taakka, enkä sen takia edes halua paljastaa muille seurakunnassa tällaisia asioita. Tämä ei parane tästä yhdellä rukouksella tai taputuksella olalle vaan todella koko elämän pitäisi muuttua, mutten tiedä miten. Mistä aloittaa tai mihin suuntaan lähteä kulkemaan. Yritän tuudittautua siihen, että Jumala, taivaan isä, rakastaa minua tästä huolimatta ja tietää missä mennään. Ehkä jonain päivänä uskallan luottaa häneen todella aivan sokeasti, jotta hän pystyy ohjaamaan minut oikealle tielle ja oikeisiin paikkoihin oikealla hetkellä, myös omassa sisimmässäni, jotta muutos voi lähteä sisältä.
